tiistai 13. helmikuuta 2018

Riittääkö yksi ateria?

Jos nyt kysyn, riittääkö yksi ateria päivässä, aika moni vastaa sen riittävän. Minulle se ei riitä, tarvitsen syötävää 3-4 tunnin välein. Muutoin väsyn, pääni alkaa särkeä ja voin huonosti. Minusta tulee äkäinen ja mieheni tietääkin, että silloin ei pidä tulla minun ja ruoan väliin :)

Enkä kyllä usko yhden aterian riittävän kenellekään. Uskon tutkimustietoon, joka kertoo kehomme tarvitsevan päivittäin tietyn määrän proteiineja, hiilihydraatteja, hyviä rasvoja, vitamiineja...Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, määrän lisäksi on siis kiinnitettävä huomiota myös laatuun. Tämä saattaakin olla se kaikkein vaikein asia.

Toisaalta kroppa kyllä tottuu saamaan liian vähän energiaa, mutta alkaa silloin toimia ns. säästöliekillä ja ottaa tarvitsemansa polttoaineen jostain muualta, esimerkiksi lihaksista. Näillä saattaa olla suurempia vaikutuksia, kuin uskommekaan, erityisesti ikääntyessämme.

Proteiinia.....?

Tutkimusten mukaan lihasmassa alkaa jo 50 ikävuoden jälkeen pienentyä noin prosentin vuodessa, lisäksi meillä naisilla vaihdevuodet vaikuttavat suuresti elimistön toimintaan. Eläkeiän häämöttäessä olisi viimeistään aika kiinnittää huomiota ravintoon ja sen laatuun. Proteiinilla on suuri vaikutus myös aivoterveydellemme, sen riittävä saanti saattaa jopa ehkäistä muistisairauden syntymistä.

Olen joskus testannut, miten itselläni proteiinin saantisuositukset täyttyvät. Vaikka syön säännölliset ateriat, on aika vaikea täyttää päivittäistä proteiinitarvetta, joka yleensä on gramma/painokilo. Siis vaikkapa 65 kg painava tarvitsee 65 g proteiinia/päivä. Iän myötä ravintoaineiden imeytyminen heikkenee ja sitä tulisi saada jo noin 1,5 kertaa/painokilo.

Vanhus ja ruoka

Ravinnolla on erittäin suuri merkitys vanhusten terveyteen ja toimintakykyyn. Hyvä ravitsemustila ehkäisee sairauksia ja nopeuttaa niistä paranemista, parantaa elämänlaatua ja lisää lihaskuntoa.
Olen työssäni usein nähnyt, miten suora vaikutus ravinnolla on ikäihmisen vointiin. Esimerkkinä: huonokuntoinen vanhus kaatuu ja joutuu sairaalaan viikoksi tai muutamaksi. Siellä hän syö ja juo, hänellä  on juttuseuraa ja huolenpitoa ympärillä. Kotiin palaa usein selvästi virkeämpi ihminen - kunnes huono syöminen ja yksinäisyys jälleen vievät kunnon alas.

Siksi minusta onkin vallan kummallista, että meillä vanhukset halutaan pitää yksin kodeissaan eikä syömiseen kiinnitetä enempää huomiota. Pidetään riittävänä, että kotiin tuodaan lounas styrox-laatikossa. Kenties vanhus sen syö, kenties ei. Syökö hän päivän aikana muuta? Aliravitsemus on vanhusten keskuudessa vakavasti otettava huolenaihe. Kannattaa muistaa, että myös ylipainoinen voi kärsiä aliravitsemuksesta. Kun jääkaapissa löytyy vain eineksiä, majoneesipohjaisia salaatteja ja pullaa, paino kyllä nousee, mutta keholle välttämättömät aineet jäävät saamatta.

Iäkkäällä henkilöllä saattaa olla myös hyvin rajoittunut ruokavalio. Se voi johtua hänen omista makutottumuksistaan, ehkä vatsantoiminta tai suun ja hampaiden terveys saattavat rajoittaa syömistä. Myös lääkitys voi vaikuttaa.  Nämä kaikki tulisi kartoittaa ja miettiä niihin ratkaisut.

Usein iäkkäät asiakkaani ovat sitä mieltä, että koska he liikkuvat vähän, he eivät tarvitse paljoa ruokaa. Moni on nuorempana ja terveempänä oppinut syömään rasvattomia tuotteita ja pieniä annoksia, mutta ei osaa enää suhteuttaa syömistään nykyiseen ikäänsä ja terveydentilaansa. Näitä vanhoja tottumuksia on erittäin vaikea muuttaa. On tyypillistä, että iän myötä maku- ja hajuaisti heikkenee ja usein myös nälän- ja janontunne katoaa. 

Yksin asuva ei näe tarpeelliseksi laittaa ruokaa vain itselleen, sairas ei jaksa tehdä, muistisairas ei muista...

Mitä tehdä?

Tämä onkin vaikea asia ratkaistavaksi, mikäli vanhus asuu yksin, ei ole itse innostunut muuttamaan ruokavaliotaan tai sairastaa vaikkapa muistisairautta. Toisaalta jokaisen - myös muistisairaan - itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa viimeiseen saakka. Toisaalta sairaan ja/tai iäkkään henkilön tietämys ravitsemuksen merkityksestä on usein vähäinen tai hän ei halua tai osaa tunnistaa sen puutteita. Tuleeko hänen silti tilata kuukaudesta ja vuodesta toiseen  kauppapalvelusta tai kotiin ruoat toimittavalta omaiselta samat italiansalaatit ja pullapitkot? Vai pitäisikö jonkun, jollain tavalla ohjata ja seurata hänen ostoksiaan ja sitä kautta syömistään?

Pitääkö ihmisen antaa tuhota terveytensä, mikäli hän ei ole kykeneväinen tekemään itse muutosta? Pitääkö yhteiskunnan maksaa väärästä ravinnosta seuranneet sairaudet (diabetes, metabolinen oireyhtymä, infarktit) ja kaatumisonnettomuudet? Ne saattaisivat olla ehkäistävissä ravitsemukseen tehtävillä, ohjatuilla muutoksilla.

Nykyisin onneksi aletaan jo terveyskeskuksissa ohjata asiakkaat jopa ravitsemusterapeutin vastaanotolle,  mikäli sairauteen, lääkitykseen tai painoon liittyy rajoituksia ravinnon suhteen. Tämä on hyvä alku, mutta käytännössä se tepsii vain niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat jo tietoisia ravinnon vaikutuksista ja ovat motivoituneita tekemään muutoksia. Heihin, jotka tarvitsevat tukea kotiin, kauppalistan tekemiseen ja kenties jopa ruoan valmistamiseen, pelkkä terapeutin tapaaminen ei toimi. Esitteet ja ruokasuositukset jäävät lehtipinon alle...

Ruokaseura lisää ruokahalua!

Muutos on aina, missä iässä ja missä sairauden vaiheessa tahansa mahdollinen, mutta se vie aikaa ja tapahtuu pienin askelin. Kun itse olen mukana asiakkaan ravitsemusta ohjaamassa, kartoitamme ensimmäisenä asiakkaan tai hänen omaisensa kanssa lempiruoat ja inhokit sekä muun elämänrytmin. Milloin asiakas herää, milloin ja mitä syö aamiaiseksi, lounaaksi jne. Mitä ovat ne pienet asiat, joissa muutosta voisi lähteä toteuttamaan.

Eräs asia olisi hyvä korjata jo alussa: yksinäiselle ei ruoka maistu.
Löytyisikö edes kerran, kaksi, kolme kertaa viikossa joku ruokaseuraksi. Omainen, vanha ystävä, naapuri, lapsenlapsi, vapaaehtoinen - tai vaikka meikäläinen. Otan omat eväät mukaan ja syön ne asiakkaan seurana. Yleensä asiakas popsii ihan huomaamattaan styrox-laatikkolounaansa :)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti