Käy ihan työstä...

Moni muistisairas tai yksinäinen vanhus viettää päivät pitkät yksin kotonaan, mutta kynnys ostaa mummolle "juttuseuraa" on monilla vielä aika korkealla. Sitä ei ehkä edes mielletä työksi, josta voi maksaa ja saada rahoilleen vastinetta.

Olen opiskellut sekä lähi- että muistihoitajaksi ja sovellan tietotaitoani päivittäin erilaisten asiakkaiden kanssa työskennessäni. On tärkeää tutustua asiakkaan historiaan, hänen elämäänsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa. Muistisairauden myötä moni asia unohtuu osittain myös siksi, että henkilö viettää päivät yksin vailla juttuseuraa. Kenen kanssa muistella, kenen kanssa nauraa?

Kuka tahansa tylsistyy, jos päivät seuraavat toistaan samanlaisina, ilman virikkeitä, kokemuksia, iloisia ja surullisiakin hetkiä. Muistisairaalla elämän kirjo valitettavasti vähenee pikkuhiljaa, tutut asiat ja ihmiset muuttuvat vieraiksi. Läheisistä saattaa tuntua, että hän on muuttunut eri ihmiseksi, hän saattaa puhua ja toimia oudosti. Silti siellä alla on se sama ihminen, joka saattaa pilkahtaa esiin yllävissä tilanteissa...

Jokainen asiakas on kohdattava eri tavalla ja siihen on valmistauduttava etukäteen. Tunnin, parin työskentely esimerkiksi muistisairaan kanssa käy ihan täydestä työstä, sillä täydellinen läsnäolo on välttämätöntä. En voi olla hajamielinen enkä vilkuilla kännykkää. Vaikka asiakas ei esimerkiksi pysty tuottamaan järkeviä lauseita, pyrin pitämään yllä mukavaa "keskustelua" kuin kenen tahansa tuttavan kanssa. Joskus aivan hämmästyn, miten yks kaks me naurammekin samalle vitsille, hetken ajan olemme täysin samalla aaltopituudella.

Jollekin tärkeä hetki on yhdessä keitetyt kahvit ja pöydän kattaminen - osallistuminen virkistää! Toinen rakastaa kukkia, taidetta ja värejä, kolmas tykkää autoajeluista. Luonnollisesti ulkoilu virkistää, kaupungilla voi kohdata naapureita ja vanhoja ystäviä - eräs asiakas tervehtii varmuuden vuoksi kaikki vastaantulevia, ihan vain varmuuden vuoksi kun ei enää heitä muuten tunnista :)

Joskus muistisairauden edetessä henkilö muuttuu hiljaiseksi, oma-aloitteinen juttelu, kuten muukin omatimisuus vähenee. Näissäkin tilanteissa voin aktivoida asiakasta esimerkiksi musiikin tai valokuvien avulla. Moni muistisairas muistelee mielellään omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan vaikka muuta jutun juurta ei enää löydy. Laulaminen ja runot sekä lorut ovat myös tärkeitä.

Tässä työssä parasta tulosta tuo heittäytyminen asiakkaan maailmaan. En olisi koskaan uskonut, että nykyisin löydän itseni kaupungilta, keskellä kirkasta päivää, laulamassa yhdessä asiakkaan kanssa "Oi niitä aikoja"...

Muistisairaan onnellinen elämä

Äitini oli oiva esimerkki siitä, että muistisairauden ei tarvitse merkitä elämänilon loppumista. Vielä sairauden keskivaikeassa vaiheessa hänestä tuli innokas jääkiekko-fani!

Hän oli jo vuosia kerännyt leikekirjoihin lehdistä erikoisia juttuja ja kuvia. Muistisairauden edetessä sisältö supistui ensin vain urheiluun ja sitten pelkästään jääkiekkoon. Innokkaasti hän kuitenkin leikkeli kuvat päivän lehdestä ja liimasi ne kirjaan. Vaikka hän ei enää osannut etsiä ruokaa jääkaapista tai pukea päälleen, katsoi hän telkkarista Leijonien matsit ja tunsi pelaajat. Pelin lopputulos ja tehdyt maalit pysyivät muistissa seuraavanakin päivänä. Muutaman kerran sorruin siihen, etten oikein uskonut äidin tilanneraporttia edellisen illan matsista, ajattelin hänen höpöttävän omiaan. Kunnes kuulin radiosta, että ottelu oli edennyt juuri niin kuin äiti kertoi.

On helppoa ajatella, ettei muistisairas opi uutta tai pysy kiinni ajan ilmiöissä. Väärin! Sairaus vaikuttaa toimintakykyyn aina yksilöllisellä tavalla. Tärkeät, iloa tuottavat asiat pysyvät mielessä tai ainakin pulpahtavat esiin aina silloin tällöin. Meidän omaisten ja hoitajien olisi todella tärkeää tukea näitä voimaannuttavia asioita muistisairaan maailmassa. Kannoin kaupasta liimaa ja leikekirjoja vuosia ja kannustin äitiä jatkamaan harrastustaan. Hän oli ylpeä kirjoistaan ja Leijona-faniudestaan. Viimeisenä syntymäpäivänään, 88-vuotiaana, hän sai lahjaksi Leijona-paidan!

Hyppy tuntemattomaan

Reilu kymmenen vuotta sitten lähdin - mukavan irtisanomispaketin turvin -  20 vuoden vakituisesta työsuhteestani. Ajatus ikäihmisten auttamisesta oli alkanut itää mielessäni pikkuhiljaa, kun auttelin omaa, nyt jo edesmennyttä, äitiäni. Huomasin, miten vanhukset tarvitsevat tukea ja apua monissa asioissa, jotta arki sujuisi.

Olen siitä kummallinen ihminen, että olen myös aina tykännyt siivoamisesta sekä asioiden organisoimisesta. Ehkä järjestelmällinen luonteeni saa tyydytyksen, kun saan sekä ihmisten että heidän kotiensa asiat kuntoon!

Alussa työ oli pääsääntöisesti siivousta, asiakkaina lähinnä perheet ja työssäkäyvät keski-ikäiset henkilöt. Vanhukset eivät vielä olleet kovinkaan valmiita maksamaan palveluista, monilla siivouksen ja muunkin avun hoitivat lapset ja lapsenlapset. Se onkin tietenkin aina molemmin puolinen win-win-tilanne, jota suosittelen vieläkin lämpimästi. Lapsille pieni taskuraha saattaa ainakin jossain vaiheessa teiniyttä olla ainoa motivaatio käydä silloin tällöin mummon luona. Miksei samalla mummokin saisi rahoilleen vastinetta.

Tässä on vain se haittapuoli, että jos avuntarve on suuri ja esimerkiksi siivoojan taidot vähäiset, saattaa mummon asunto pian olla kunnollisen perussiivouksen tarpeessa. Siksi neuvonkin aina, että siivouspalvelut mieluummin ostettaisiin ammattilaiselta, jonka kustannukset saa vähentää kotitalousvähennyksenä. Lapset ja lastenlapset voivat sitten keskittyä muuhun auttamiseen ja vaikka seuranpitoon - siihen kun ei muuten jää aikaa, jos ensin täytyy käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa...

Tämän kuorman alle itsekin aikoinani meinasin väsyä äitini asioita hoitaessani. 90-luvulla ei vielä ollut kotitalousvähennystä eikä yksityisiä palvelujen tarjoajia. Onneksi meilläkin löytyi lähipiiristä henkilö, joka pystyi ottamaan siivouksen hoidetavakseen - maksua vastaan tietenkin - ja minä puolestani jaksoin hoitaa kaikki muut asiat ja samalla vähän seurustellakin äitini kanssa.

Vuosien aikana maailma ja vanhusten kotihoidon tilanne on muuttunut. Laitospaikkoja on vähennetty ja vanhukset halutaa hoitaa nyt kotona. Huono juttu on vain se, että kunnilla eivät resurssit riitä heidän hoitamiseensa. Kriteerejä kotihoidon piiriin pääsemiseksi on tiukennettu koko ajan ja esimerkiksi suihkupalvelu on otettu pois vanhuksilta, joilla se on ollut vuosien ajan. Katsotaan, että koska huonosti liikkuva 90-vuotias vanhus saa vielä itse puettua aamuisin päälleen, hän ei tarvitse kotihoitoa vaan voi tarvittaessa ostaa tuon suihkupalvelun yksityisesti.

Meille yrittäjille tämä tuo tietenkin lisää työtä ja toki se onkin mukava asia. Toisaalta nuo vanhukset olisivat kokonaisvaltaisen avun ja tuen tarpeessa. Terveyttä ja ravitsemusta pitäisi seurata, ottaa säännöllisesti verikokeet ja tarkistaa lääkitys. Kuntouttava toimintakin olisi hyvä, jotta toimintakyky säilyisi. Harva pystyy ostamaan kaiken tämän yksityisesti vaikka kotitalousvähennyksen tuoma veroetu onkin merkittävä. Näen usein, miten vanhus jää yksin kotiinsa, ei jaksa lähteä istumaan terveyskeskukseen ellei ole aivan pakko. Hän kokee itsensä arvottomaksi, koska ei voi saada huolenpitoa, jota hänen ikänsä ja kuntonsa edellyttäisi.

Usein koen avuttomuutta, kun en pysty ihmeisiin. Mutta olen myös hyvin onnellinen saadessani tehdä tätä työtä, auttaa ja tuoda iloa asiakkaani arkeen. He ovat niin pienestä kiitollisia.