Äitini oli oiva esimerkki siitä, että muistisairauden ei tarvitse merkitä elämänilon loppumista. Vielä sairauden keskivaikeassa vaiheessa hänestä tuli innokas jääkiekko-fani!
Hän oli jo vuosia kerännyt leikekirjoihin lehdistä erikoisia juttuja ja kuvia. Muistisairauden edetessä sisältö supistui ensin vain urheiluun ja sitten pelkästään jääkiekkoon. Innokkaasti hän kuitenkin leikkeli kuvat päivän lehdestä ja liimasi ne kirjaan. Vaikka hän ei enää osannut etsiä ruokaa jääkaapista tai pukea päälleen, katsoi hän telkkarista Leijonien matsit ja tunsi pelaajat. Pelin lopputulos ja tehdyt maalit pysyivät muistissa seuraavanakin päivänä. Muutaman kerran sorruin siihen, etten oikein uskonut äidin tilanneraporttia edellisen illan matsista, ajattelin hänen höpöttävän omiaan. Kunnes kuulin radiosta, että ottelu oli edennyt juuri niin kuin äiti kertoi.
On helppoa ajatella, ettei muistisairas opi uutta tai pysy kiinni ajan ilmiöissä. Väärin! Sairaus vaikuttaa toimintakykyyn aina yksilöllisellä tavalla. Tärkeät, iloa tuottavat asiat pysyvät mielessä tai ainakin pulpahtavat esiin aina silloin tällöin. Meidän omaisten ja hoitajien olisi todella tärkeää tukea näitä voimaannuttavia asioita muistisairaan maailmassa. Kannoin kaupasta liimaa ja leikekirjoja vuosia ja kannustin äitiä jatkamaan harrastustaan. Hän oli ylpeä kirjoistaan ja Leijona-faniudestaan. Viimeisenä syntymäpäivänään, 88-vuotiaana, hän sai lahjaksi Leijona-paidan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti