Mennään metsään!

Syksy on yksi lempivuodenajoistani - kevään, kesän ja talven ohella...

Syksyn tuoksu kutsuu metsään. Kulkiessa katse tähyilee tiiviisti alaspäin. Sydän sykähtää, kun yks kaks, ihan jalan vieressä, huomaa keltaisen aarteen. Ja sitten niitä on joka puolella!

Metsässä mieli rauhoittuu. Tutkimusten mukaan myös sydämen syke ja verenpaine laskevat, myös lihasjännitys vähenee.

Japanissa terveysmetsät ovat jo hyvin yleisiä ja esim. Sipoon terveyskeskus on järjestänyt terveyskävelyitä esimerkiksi diabeetikoille ja mielenterveyskuntoutujille (Yle Uutiset 5.4.2017).

Kokeakseen metsän tunnelmaa, ei tarvitse lähteä korpeen. Läheltä saattaa löytyä pieni sammalmättäikkö, hopeisen jäkälän peitossa oleva kallio tai kaunis nuori koivikko. Tuoksut, äänet ja värit ovat osa elämystä.

Moni pelkää metsää. Minulle metsä oli lapsena leikkipaikka, joka vieläkin tulee uniini. Teininä vieraannuin metsästä ja kun keski-ikäisenä aloin jälleen kiinnostua marjastamisesta ja metsässä liikkumisesta, oli se aluksi pelottavaa. Mitä pelkäsin, ihmistä vai eläintä? En tiedä.

Nyt metsään on pakko päästä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi vaikutus metsällä on. Siellä pääsee pakoon melua ja hälinää.  Ulkomaan matkan jälkeen sielu rauhoittuu, kun pääsee luontoon.

Sienihulluuden ja rakkauden metsään olen perinyt jo edesmenneeltä äidiltäni. Viimeisinä vuosinaan hän sairasti Alzheimerin tautia ja liikkuminen oli vaikeaa huimauksen vuoksi. Joka syksy lähdimme kuitenkin sieniretkelle. Leveällä metsäpolulla pystyi kulkemaan rollaattorin kanssa. Äiti istui sieniveitsen ja korin kanssa odottamassa, kun loikin polun molemin puolin sieniä etsimässä.

Kun hän sai käteensä mahtavan tatin tai pienen napakan karvarouksun, oli ilo aina suuri. Tottuneesti ja tarkasti hän puhdisti sienet, ja myöhemmin kotona esitteli niitä ylpeänä epäuskoisille kotihoidon hoitajille. Kun hän kertoi olleensa sienessä, menivät puheet yleensä Alzheimerin piikkiin...

Sairaudesta, kivuista ja väsymyksestä huolimatta äidillä oli rohkeutta ja innostusta lähteä retkellemme. Minun täytyi luonnollisesti suunnitella reissu hyvin, varmistaa alueen turvallisuus rollaattorilla liikkumisen kannalta ja seurata äidin jaksamista. Joskus oli hieman haastetta järjestellä omat aikataulut sopivaksi juuri silloin, kun sekä sää että äidin vointi osuivat kohdalleen.

Onnistuneen metsäretken ja kenties vielä pienen sienisaaliin jälkeen olimme onnellisia.

Puhtaus ei näy

Pitkästä aikaa heräsin miettimään, miten ammattisiivojan työhönsä käyttämä aika muodostuu, kun eräs tuttu mies kertoi hänellä kuluvan kotinsa siivoukseen puolet siitä ajasta kuin siivoojalla. Aivan varmasti näin onkin! On nimittäin kaksi aivan eri asiaa, siivoaako omaa kotiansa vai toisen kotia - etenkin jos sen toisen kodin siivoamisesta saa maksun. Jos ammattilainen siivoaisi työkohteensa samalla tavalla kuin oman kotinsa, epäilen ettei ura kestä kovin kauaa...

Miten Matti tai Maija Meikäläinen siivoaa?

Vaikka kuinka pitäisi siivoamisesta, harva ihminen siivoaa omassa kodissaan joka viikko/kuukausi yhtä perusteellisesti kuin ammattisiivooja. Ja kun suuri osa ihmisistä vielä kertoo inhoavansa siivousta, niin eiköhän silläkin ole vaikutusta siivoustapaan ja lopputulokseen. Eri asia toki sitten on, minkälaisen lopputuloksen kukin haluaa.

Oman havaintoni mukaan siivousmenetelmät ovat yleensä melko perinteiset: imuri ja ämpäriin kastettava moppi. Siivouskomerossa laaja valikoima erilaisia suihkutettavia aineita, jokaiselle kodin kohdalle oma pullonsa. Muutama harvoin pesty "rätti".

Matti tai Maija pyyhkäisee ehkä pölyt, imurointi tehdään ns. keskilattiaperiaatteella. Lattian materiaalista riippumatta lattiamoppi kastetaan ämpäriin jonka jälkeen lattia pyyhitään märällä mopilla puhtaaksi. Vielä lavuaarin pesu ja vessanpöntön pyöräytys harjalla. Tämä siivous onkin ihan ok,  mikäli koti on valmiiksi peruspuhdas, mutta ajan saatossa suurpiirteinen siivous alkaa valitettavasti näkyä

Välineillä on väliä

Kun aloitan uudessa kohteessa, on aika yleistä, että kodista ei löydy kunnollisia siivousliinoja = mikrokuituliinoja eikä kunnon moppia. Etenkin pienissä talouksissa imuri saattaa olla tehoton, koska ajatellaan, että pieni imuri on niin näppärä.  Hämmästyneenä myös usein totean, että siivousliinat eli "rätit" saavat nimenomaan rättien kohtelun, ne pestään harvoin ja liian matalissa lämpötiloissa. Jostain syystä asenteet siivoamista ja välineitä kohtaan tuntuvat periytyvän sukupolvelta toiselle samanlaisina eikä nykyaikaisiin, siivousta helpottaviin menetelmiin tutustuta. Huonosti toimivien ja epäkäytännöllisten työvälineiden vuoksi siivous tuntuu monista vaikealta ja työn jälki on huono.

Kuinka usein?

Ennen oli lauantai siivouspäivä, matot ulos ja kotiin raikas tuoksu! Eikä siihen kulunut kuin pari tuntia. Kun siivotaan säännöllisesti ja riittävän usein, selviää vähemmällä vaivalla. Nykyihmisellä aika eivätkä voimat enää riitä siivoamiseen, elämässä on niin paljon muuta. Kun säännöllinen siivous jää pois, kumuloituu sen vaikutus ja siivoukseen ryhtyminen voikin pian jo tuntua ylivoimaiselta tehtävältä.

Ammattilaisella kohteeseen käytettävä aika riippuu myös siitä, käydäänkö kohteessa kerran viikossa, joka toinen viikko vai kerran kuukaudessa. Kun käyntejä on usein, kuluu aikaa suhteessa vähemmän, sillä jokaista työvaihetta ei tarvitse tehdä viikottain. Harvoin esim. parkettilattia tarvitsee nihkeäpyyhintää joka viikko... Jos taas kohteessa käydään kerran kuukaudessa, siivotaan perusteellisemmin, jotta siisteystaso säilyy hyvänä.

Ammattilainen ei hosu

Työ tehdään rauhallisesti, sillä kiire saa aikaan huonon lopputuloksen, Siivoojan on huolehdittava myös omasta ergonomiastaan, jaksamisestaan ja turvallisuudestaan. Hän siivoaa hygieenisin menetelmin ja varmistaa, ettei siirrä epäpuhtauksia asiakkaan luota toiselle.  Lyhyt tauko tai kaksi sisältyy työaikaan. On huolehdittava juomisesta ja ehkä syötävä välipala, jos ruokailusta on kulunut aikaa. Kun pitää huolen jaksamisestaan, säilyy motivaatio ja työn laatu pysyy hyvänä. On muutenkin hyvä istahtaa joskus siivouksen välissä, sillä istumakorkeudelta näkee sellaiset kohdat, joita ei seisaallaan näe - tätä ohjettahan noudattaan myös hienoissa hotelleissa :)

Oma aikansa kuluu niin alku- kuin loppuvalmisteluihin, tarvittavien välineiden valitsemiseen ja huoltoon. Siivus etenee puhtaasta likaiseen ja ylhäältä alas, joten ensin käydään läpi keittiön tasot ja pinnat, sen jälkeen muut pyyhittävät pinnat, myös ovenkahvat ja -pielet. Imurointi on kaikkein tehottomin ja raskain työmenetelmä, siksi esim. pölyn poisto tehdään muilla menetelmillä kuten staattisilla liinoilla. Lattiat mopataan pinnoista riippuen nihkeällä, kostealla tai märällä. Samassa kohteessa on luonnollisesti erilaisia pintoja, siksi työvaiheita myös esim. lattioiden puhdistamisessa on useita ja siivooja suunnittelee, missä järjestyksessä mikin vaihe tehdään.

Tarvittaessa järjestetään lattioille ja pöydille jääneet tavarat siisteihin kasoihin. Vessat ja kylpyhuoneet puhdistetaan: wc-istuin niin sisä- kuin ulkopinnalta, seinät ja lattiat istuimen vierellä ja takana, lavuaarit sisä- ja ulkopinnoilta, hanat ja peilit. Kylpyhuoneessa käytetään erilaisia välineitä ja menetelmiä tarpeesta riippuen. Lopuksi tuodaan matot paikoilleen ja tehdään viimeinen katsaus: pyyhitään peilipinnat, asetellaan sohvatyynyt ja huovat kauniisti,  tarkistetaan että kaikki ovet on lukittu ja valot sammutettu.

Joku viisas on sanonut, että puhtaus ei näy. Tosiaan, emme kiinnitä huomiota siisteyteen ellei siinä ole puutteita. Ammattisiivoojan tehtävänä mielestäni on, että koti ei ole vain siisti, vaan myös puhdas!

Käy ihan työstä...

Moni muistisairas tai yksinäinen vanhus viettää päivät pitkät yksin kotonaan, mutta kynnys ostaa mummolle "juttuseuraa" on monilla vielä aika korkealla. Sitä ei ehkä edes mielletä työksi, josta voi maksaa ja saada rahoilleen vastinetta.

Olen opiskellut sekä lähi- että muistihoitajaksi ja sovellan tietotaitoani päivittäin erilaisten asiakkaiden kanssa työskennessäni. On tärkeää tutustua asiakkaan historiaan, hänen elämäänsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa. Muistisairauden myötä moni asia unohtuu osittain myös siksi, että henkilö viettää päivät yksin vailla juttuseuraa. Kenen kanssa muistella, kenen kanssa nauraa?

Kuka tahansa tylsistyy, jos päivät seuraavat toistaan samanlaisina, ilman virikkeitä, kokemuksia, iloisia ja surullisiakin hetkiä. Muistisairaalla elämän kirjo valitettavasti vähenee pikkuhiljaa, tutut asiat ja ihmiset muuttuvat vieraiksi. Läheisistä saattaa tuntua, että hän on muuttunut eri ihmiseksi, hän saattaa puhua ja toimia oudosti. Silti siellä alla on se sama ihminen, joka saattaa pilkahtaa esiin yllävissä tilanteissa...

Jokainen asiakas on kohdattava eri tavalla ja siihen on valmistauduttava etukäteen. Tunnin, parin työskentely esimerkiksi muistisairaan kanssa käy ihan täydestä työstä, sillä täydellinen läsnäolo on välttämätöntä. En voi olla hajamielinen enkä vilkuilla kännykkää. Vaikka asiakas ei esimerkiksi pysty tuottamaan järkeviä lauseita, pyrin pitämään yllä mukavaa "keskustelua" kuin kenen tahansa tuttavan kanssa. Joskus aivan hämmästyn, miten yks kaks me naurammekin samalle vitsille, hetken ajan olemme täysin samalla aaltopituudella.

Jollekin tärkeä hetki on yhdessä keitetyt kahvit ja pöydän kattaminen - osallistuminen virkistää! Toinen rakastaa kukkia, taidetta ja värejä, kolmas tykkää autoajeluista. Luonnollisesti ulkoilu virkistää, kaupungilla voi kohdata naapureita ja vanhoja ystäviä - eräs asiakas tervehtii varmuuden vuoksi kaikki vastaantulevia, ihan vain varmuuden vuoksi kun ei enää heitä muuten tunnista :)

Joskus muistisairauden edetessä henkilö muuttuu hiljaiseksi, oma-aloitteinen juttelu, kuten muukin omatimisuus vähenee. Näissäkin tilanteissa voin aktivoida asiakasta esimerkiksi musiikin tai valokuvien avulla. Moni muistisairas muistelee mielellään omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan vaikka muuta jutun juurta ei enää löydy. Laulaminen ja runot sekä lorut ovat myös tärkeitä.

Tässä työssä parasta tulosta tuo heittäytyminen asiakkaan maailmaan. En olisi koskaan uskonut, että nykyisin löydän itseni kaupungilta, keskellä kirkasta päivää, laulamassa yhdessä asiakkaan kanssa "Oi niitä aikoja"...

Muistisairaan onnellinen elämä

Äitini oli oiva esimerkki siitä, että muistisairauden ei tarvitse merkitä elämänilon loppumista. Vielä sairauden keskivaikeassa vaiheessa hänestä tuli innokas jääkiekko-fani!

Hän oli jo vuosia kerännyt leikekirjoihin lehdistä erikoisia juttuja ja kuvia. Muistisairauden edetessä sisältö supistui ensin vain urheiluun ja sitten pelkästään jääkiekkoon. Innokkaasti hän kuitenkin leikkeli kuvat päivän lehdestä ja liimasi ne kirjaan. Vaikka hän ei enää osannut etsiä ruokaa jääkaapista tai pukea päälleen, katsoi hän telkkarista Leijonien matsit ja tunsi pelaajat. Pelin lopputulos ja tehdyt maalit pysyivät muistissa seuraavanakin päivänä. Muutaman kerran sorruin siihen, etten oikein uskonut äidin tilanneraporttia edellisen illan matsista, ajattelin hänen höpöttävän omiaan. Kunnes kuulin radiosta, että ottelu oli edennyt juuri niin kuin äiti kertoi.

On helppoa ajatella, ettei muistisairas opi uutta tai pysy kiinni ajan ilmiöissä. Väärin! Sairaus vaikuttaa toimintakykyyn aina yksilöllisellä tavalla. Tärkeät, iloa tuottavat asiat pysyvät mielessä tai ainakin pulpahtavat esiin aina silloin tällöin. Meidän omaisten ja hoitajien olisi todella tärkeää tukea näitä voimaannuttavia asioita muistisairaan maailmassa. Kannoin kaupasta liimaa ja leikekirjoja vuosia ja kannustin äitiä jatkamaan harrastustaan. Hän oli ylpeä kirjoistaan ja Leijona-faniudestaan. Viimeisenä syntymäpäivänään, 88-vuotiaana, hän sai lahjaksi Leijona-paidan!

Hyppy tuntemattomaan

Reilu kymmenen vuotta sitten lähdin - mukavan irtisanomispaketin turvin -  20 vuoden vakituisesta työsuhteestani. Ajatus ikäihmisten auttamisesta oli alkanut itää mielessäni pikkuhiljaa, kun auttelin omaa, nyt jo edesmennyttä, äitiäni. Huomasin, miten vanhukset tarvitsevat tukea ja apua monissa asioissa, jotta arki sujuisi.

Olen siitä kummallinen ihminen, että olen myös aina tykännyt siivoamisesta sekä asioiden organisoimisesta. Ehkä järjestelmällinen luonteeni saa tyydytyksen, kun saan sekä ihmisten että heidän kotiensa asiat kuntoon!

Alussa työ oli pääsääntöisesti siivousta, asiakkaina lähinnä perheet ja työssäkäyvät keski-ikäiset henkilöt. Vanhukset eivät vielä olleet kovinkaan valmiita maksamaan palveluista, monilla siivouksen ja muunkin avun hoitivat lapset ja lapsenlapset. Se onkin tietenkin aina molemmin puolinen win-win-tilanne, jota suosittelen vieläkin lämpimästi. Lapsille pieni taskuraha saattaa ainakin jossain vaiheessa teiniyttä olla ainoa motivaatio käydä silloin tällöin mummon luona. Miksei samalla mummokin saisi rahoilleen vastinetta.

Tässä on vain se haittapuoli, että jos avuntarve on suuri ja esimerkiksi siivoojan taidot vähäiset, saattaa mummon asunto pian olla kunnollisen perussiivouksen tarpeessa. Siksi neuvonkin aina, että siivouspalvelut mieluummin ostettaisiin ammattilaiselta, jonka kustannukset saa vähentää kotitalousvähennyksenä. Lapset ja lastenlapset voivat sitten keskittyä muuhun auttamiseen ja vaikka seuranpitoon - siihen kun ei muuten jää aikaa, jos ensin täytyy käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa...

Tämän kuorman alle itsekin aikoinani meinasin väsyä äitini asioita hoitaessani. 90-luvulla ei vielä ollut kotitalousvähennystä eikä yksityisiä palvelujen tarjoajia. Onneksi meilläkin löytyi lähipiiristä henkilö, joka pystyi ottamaan siivouksen hoidetavakseen - maksua vastaan tietenkin - ja minä puolestani jaksoin hoitaa kaikki muut asiat ja samalla vähän seurustellakin äitini kanssa.

Vuosien aikana maailma ja vanhusten kotihoidon tilanne on muuttunut. Laitospaikkoja on vähennetty ja vanhukset halutaa hoitaa nyt kotona. Huono juttu on vain se, että kunnilla eivät resurssit riitä heidän hoitamiseensa. Kriteerejä kotihoidon piiriin pääsemiseksi on tiukennettu koko ajan ja esimerkiksi suihkupalvelu on otettu pois vanhuksilta, joilla se on ollut vuosien ajan. Katsotaan, että koska huonosti liikkuva 90-vuotias vanhus saa vielä itse puettua aamuisin päälleen, hän ei tarvitse kotihoitoa vaan voi tarvittaessa ostaa tuon suihkupalvelun yksityisesti.

Meille yrittäjille tämä tuo tietenkin lisää työtä ja toki se onkin mukava asia. Toisaalta nuo vanhukset olisivat kokonaisvaltaisen avun ja tuen tarpeessa. Terveyttä ja ravitsemusta pitäisi seurata, ottaa säännöllisesti verikokeet ja tarkistaa lääkitys. Kuntouttava toimintakin olisi hyvä, jotta toimintakyky säilyisi. Harva pystyy ostamaan kaiken tämän yksityisesti vaikka kotitalousvähennyksen tuoma veroetu onkin merkittävä. Näen usein, miten vanhus jää yksin kotiinsa, ei jaksa lähteä istumaan terveyskeskukseen ellei ole aivan pakko. Hän kokee itsensä arvottomaksi, koska ei voi saada huolenpitoa, jota hänen ikänsä ja kuntonsa edellyttäisi.

Usein koen avuttomuutta, kun en pysty ihmeisiin. Mutta olen myös hyvin onnellinen saadessani tehdä tätä työtä, auttaa ja tuoda iloa asiakkaani arkeen. He ovat niin pienestä kiitollisia.